Moikka maailma!
Paniikissa ei ole mitään kaunista, mutta se laittaa meistä jokaisen nöyränä tutkiskelemaan itseään niin syvältä että toivottavasti voi nähdä itsessään pilkahduksen kauneutta.
Eräs pitkän linjan psykiatri sanoi kerran että jotkut meistä lipuvat läpi tämän elämän koskaan pysähtymättä, koskaan tätä elämää sen syvällisemmin pohtimatta. Noh, uskallan väittää että kukaan paniikkia ja ahdistuneisuutta läpi käyvä ei selviä tästä elämästä uimatta oikeasti syvissä vesissä. Tulee myllättyä omaa mieltä sitä syvintä kolkkaa myöten, ja tutkailtua ympäröivää maailmaa ahdistukseen saakka.
Kuoleman ja sairauksien pelko pysäytti minut kesällä. Hengenahdistuksen veivät minut pitkälle sairaslomalle. Kuin veitsellä leikaten urheileva nuori nainen kaatui petiin ja menetti toimintakyvyn lähes kokonaan. Lääkärit olivat ymmällään. Pahimmillaan en pystynyt liikkumaan tai syömään, makasin vain mahallani päivästä toiseen. Luulin aidosti kuolevani, itkin elämässä tekemättä jääneitä asioita. Itkin perhettä jota en koskaan ehtinyt perustaa, ja ihanaa aviomiestäni joka jäisi yksin kun minun on aika lähteä. Istuin päivät hakemassa tietoa ALS:ista, MS-taudista, homepölykeuhkosta, keuhkofibroosista, erilaisista kasvaimista jne.
Etsin epätoivoisesti apua kymmeniltä lääkäreiltä ja söin lukuisia lääkkeitä erilaisiin vaivoihin koskaan kukaan ei ollut varma mistä oli kyse. Ihmettelen vieläkin miten lääkärit aina kirjoittivat epikriiseihin etteivät oireet viittaa mihinkään psyykkiseen sairauteen, vaikka olin ihmisraunio. Nyt kun mietin tuota aikaa niin mielestäni olin aika selkeä tapaus?
Vieläkin välillä mieleen hiipii mörkö, joka kuiskailee korvaan epäilyksiä jostakin vakavasta fyysisestä sairaudesta joka on jäänyt huomaamatta. Se on kuin pieni piru joka istuu olkapäällä, ja välillä avaa suunsa. Joskus se hiljenee, toisinaan en saa suunvuoroa. Tänään mietin HIV:in ensioireita, jotka sopisivat hyvin niihin oireisiin jotka minulla kesällä olivat. ONNEKSI osasin vastata itselleni että mielialalääke ei lievennä HIV:in oireita, mutta niillä lääkkeillä minä olen itseni saanut jaloilleni. Ja näin mörkö istuu taas hiljaa, erävoitto! Loogisuus kunniaan.
Tähän sairauteen liittyy niin monta juttua joista haluaisin huutaa ääneen maailmalle! Ja tulenkin huutamaan, tänne. En tiedä lukeeko tätä blogia kukaan muu kuin minä, mutta jos tästä vain joskus jollekkin on apua niin minä kiitän. Sielujen sympatiaa, sitä olen saanut tuolta facebookin vertaistukiryhmästä enkä voisi olla kiitollisempi. Kunpa voisin joskus antaa jotakin yhtä voimaannuttavaa takaisin!
Kiitos ja moi!
p.s Kestää tuhat kertaa kauemmin toipua kuin romahtaa.
